Harttu ja Roosa Iltanen sekä heidän tyttären poika Tapio Heinonen
Kiikalan kuuluisa mustalaisorkesteri:
Varsinais-Suomessa toimi 1920- ja 1930-luvulla suosittu Roos-suvun romaneista koostunut ” mustalaisorkesteri ”, jonka keskushahmoja olivat kaksosveljekset Bernhard ” Harttu ” ja Ferdinand ” Feeti ” Roos. 1800-luvun alkuvuosikymmeniltä lähtien Kiikalan ja Nummen tienoilla elänyt Roosin suku on esimerkki yhteiskuntaan integroituneesta mutta samalla kulttuurisen omalaatuisuutensa säilyttäneestä romanisuvusta. Nimenvaihtojen ja seka-avioliittojen takia muusikko-Roosien sukuhaaran näkyvä romanius hiipui toiseen maailmansotaan tultaessa.
Nummen romanien keskuspaikaksi muodostui pysyvästi Leppäkorven Pahalan talon Takamäen torppa, johon Christian Roos oli asettunut perheineen 1822. Roosit saivat kolme yhteistä lasta, ja lisäksi Anna Lenalla oli lapsi sotilas Bergmannin kanssa. Lapsista merkittäviä olivat Kiikalan mustalaisorkesterin kannalta Turussa mahdollisesti kehruuhuoneella syntynyt Wilhelm ” Ville ” Roos (1822–1909) sekä Somerolla 1825 syntynyt Karl Gustaf ” Kalle Kustaa ” Roos.
Christian ja Anna Lena Roosin toinen poika Wilhelm meni naimisiin romanisukuisen Hedda Sofia Lindströmin (1830–1905) kanssa. Hedda Sofian tiedetään syntyneen Hämeenlinnan vankilan kehruuhuoneella, ja hänen äitinsä, joka käytti vuorotellen nimeä Lindström ja Palm, istui useita eri jaksoja vankilassa irtolaisuudesta tuomittuna. Wilhelm ja Hedda Sofia Roos asettuivat Kiikalaan, jossa heille syntyi yhteensä kymmenen lasta: Elias Mauritz (1846–1875), Gustava Wilhelmiina (1850–1934), Franz Edward (1854–1863), Amanda Sofia (1856–1864), Bernhard (1859–1860), Aurora (1862–1934), Hilda Sofia (S 1868), kaksospojat Bernhard (1871–1946) ja Ferdinand (1871–1947) ja Ada Alexandra (1875–1877). Wilhelm Roos oli luotettu hevosmies, jota paikkakuntalaiset käyttivät asiantuntijana hevoskauppoja tehtäessä. Keisarillisen senaatin 1860-luvulla tekemän romaniväestön kartoituksen mukaan Carl Gustaf Roos rakensi myös viuluja.
Sekä Wilhelm että Karl Gustaf Roos työskentelivät myös 1813 toimintansa aloittaneessa Johannislundin lasitehtaassa Kiikalassa. Myös Christian Roosin tiedetään olleen kausittain Johannislundin palveluksessa.
Roosien suku laajeni orkesteriksi Karl Gustafin ja Wilhelmin jälkeläisten myötä 1920-luvulla. Wilhelmin kaksospojat Bernhard (myöhemmin Iltanen) ja Ferdinand (myöhemmin Miettinen) olivat syntyneet 1871 Kiikalassa. Molemmat pojat löysivät vaimonsa suvun piiristä. Karl Gustafin tyttären Erika Wilhelminan tytär Rosa Ingeborg (1881–1963) meni naimisiin Wilhelmin pojan Bernhardin eli ” Hartun ” kanssa. Myös Karl Gustafin toisen tyttären Amalia Kristiinan tytär Bertha Augusta Roos (1879–1908) avioitui sukuunsa menemällä naimisiin Wilhelmin toisen pojan Ferdinandin kanssa. Kaksosveljesten Bernhardin ja Ferdinardin kaksoishäitä vietettiin 29.12.1902.
Berhard ja Ferdinand jäivät molemmat perheineen Kiikalaan. Bernhard ja Rosa Ingeborg (myöhemmin Iltanen) löysivät asuinpaikkansa Kiikalan Hirvelästä ja asettuivat taloon, jota alettiin kutsun ” Harttaksi ”. Lapsia he saivat kuusi, joista kaikista tuli soittajia. ” Kiikalan mustalaisorkesterin ” keskushenkilöt olivat kuitenkin hanuristi Bernhard ” Harttu ” sekä viulisti Ferdinand ” Feeti ” Roos. Kokoonpanossa oli mukana vaihtelevasti koko Bernhardia ja Ferdinandia seuraava sukupolvi, heidän puolisonsa sekä muita alueen romanitaustaisia soittajia. Ainakaan tämänhetkisen tiedon valossa orkesterissa ei ollut 1920- ja 1930-luvuilla mukana valtaväestön pelimanneja.
Muistitiedon mukaan 1800-luvun ja 1900-alun Roosit olivat kaikki luku- ja kirjoitustaitoisia. Rippi- ja kiertokoulujen lisäksi tämä saattaa selittyä irtolaistuomioilla; paitsi jatkuva uhka ” kirjattomien ” romanien vapaudelle, esimerkiksi kehruuhuoneet kouluineen olivat myös tärkeitä lukutaidon edistäjiä.
” Kiikalan mustalaisorkesteri ” edustaa kokoonpanoltaan ja ohjelmistoltaan tyypillistä paikallista pelimannimusiikin ja uuden syntyvän tanssimusiikin rajamaastossa operoivaa orkesteria. Ohjelmistoon kuuluivat luontevasti länsisuomalaisen pelimannimusiikin kuulonvaraisesti omaksutut suurgenret, polkat, jenkat, sottiisit ja valssit, kuten myös uudemman tanssimusiikin nuottipohjaiset ”hotit ” ja foxtrotit. Samasta murroksesta, hieman omin lisämaustein, oli syntynyt Helsingin seudulla Dallapé-orkesteri sekä koko 1900-luvulla erilaisten tulkintojen kautta valtagenrenä elänyt humppa.
Bernhard Roosin tyttärenpojan Tapio Heinosen kertoman mukaan kaikki soittaja-Roosit osasivat nuotit, sillä juuri Bernhard oli opettanut lapsensa nuotinlukutaitoisiksi. Heinonen oli kuullut myös tätinsä Martan kertovan, kuinka tämä oli käynyt isänsä kanssa Helsingin-matkoilla ostamassa uusimpien iskusävelmien nuotit. Heinosen mukaan myös hänen äidillään Sylvillä oli laaja repertoaari, ja hän opetteli uusia kappaleita usein myös nuoteista.
Parhaiten yhtäläisyydet ajan musiikkivirtauksiin ja Dallapéhen näkyvät kiikalalaisten kokoonpanossa ja soittimistossa. Tärkeä osa orkesteria oli Martta Sanelman (1912–2002) rumpusetti, minkä lisäksi siihen kuului Osmo Leonardin (1908–1931) ja Sylvi Ingeborgin (1916–1946) viulut, Edit Sireenan (1906–) mandoliini sekä tietysti Bernhardin hanuri ja Ferdinandin viulu. Myös Bernhardin vaimo Roosa oli mukana aika-ajoin. Kyläkuvaajan 1920-luvulla ottaman potretin mukaan yhtyeestä puuttuivat vielä siihen myöhemmin olennaisesti kuuluvat symbaalit.
Roosien ohella orkesterissa oli mukana myös muita alueen romanisoittajia. Heitä olivat muun muassa ”Iso-Kalle ”, ” Kettu-Aatami ” ja ” Lingreeni ”. ”Iso-Kallen polkkaa ” soitetaan vieläkin Kiikalan ja Nummen seuduilla.
Kansanperinteenkerääjä Helmi Laiho muistelee lapsuutensa Kiikalan Rekijoella järjestettyjä elotalkoita ja talkootansseja 1920-luvulla: ” Tanssit järjesti talo. Useinkin oli hyvät soittajat. Useinkin Iltaset Kiikalan Hirvelästä. Heitä oli monta, haitari, rumpu, mandoliini, viulu pelivärkkeinä. Iltaset olivat mustalaisia, mutta soittajina heitä kohdeltiin hienosti. Kun he tulivat taloon, ison kuistin kautta vietiin saliin kahville. Jos kohtelu ei ollut arvokasta, sai olla varma että Harttu (isä) ei tullut soittajineen muuta kertaa. ”
Yhtyeen toiminta hiipui toiseen maailmansotaan. Iltasten ja Miettisten nuoresta polvesta ainakin Martta Sanelma, Edit Sireena ja Sylvi Ingeborg siirtyivät 1930-luvun lopussa työn perässä Helsinkiin, jossa he integroituivat yhä tiiviimmin valtaväestön elämään.
Martta esimerkiksi työskenteli myöhemmin rakennuksilla siivoojana ja Wärtsilän tehtaalla metallihommissa. Varmaa tietoa soittamisen jatkumisesta ei ole, tosin Sylvin tiedetään käyneen hyvällä menestyksellä Helsingin kaupunginorkesterin soittokokeessa 1940-luvulla. Kuolema ehti kuitenkin väliin. Eräissä häissä Sylvin mies aikoi ampua toisen henkilön, jolloin Sylvi juoksi väliin estääkseen ampumisen. Ase kuitenkin laukesi ja osui Sylvin vatsaan. Sylvi kuoli myöhemmin sairaalassa vatsakalvontulehdukseen kun silloin ei antibioottteja ollut.
Myös suunniteltu radio-esiintyminen oli kariutunut 1930-luvun lopussa sodan syttymiseen. Näin Roosien orkesterista ei jäänyt soivia dokumentteja. Tarkistamattoman maininnan mukaan orkesteri kuitenkin osallistui menestyksekkäästi pelimannikilpailuihin joko Saksassa tai Ranskassa. Ehkä tämän johtolangan takaa löytyy myös äänidokumentteja orkesterista.
Roosin suku ja erityisesti sen neljän sukupolven aikana ” Kiikalan mustalaisorkesteriksi ” tiivistynyt sukuhaara edustaa paikalleen asettunutta mutta paikallisesti liikkuvaa romaniutta. Monien muiden paikalleen asettuneiden romanien tavoin kiinteä vuorovaikutus ympäröivän valtaväestön kanssa tuotti monisärmäisen elämäntavan, jossa oli mausteita sekä romani- että valtakulttuurista. Kuten oli tavallista, paikkakunnan ”omat ” romanit hyväksyttiin ja nähtiin tärkeänä osana yhteisöä, kun taas kulkeviin romaneihin suhtauduttiin kielteisesti. Niinpä Nummen Pahalan Takamäen torpan asukkaat, Christian ja tämän poika Karl Gustaf sekä Kiikalan Hirvelään jääneet Wilhelm Bernhard ja Ferdinand poikineen olivat tunnettuja ja hyväksyttyjä omilla seuduillaan huolimatta siitä, että heidän ” mustalaisuutensa ” oli kaikille selvää..
Elonteot ovat kuitenkin monisäikeisempiä kuin mielikuvat romaniudesta antaisivat olettaa. Tarinan mukaan eivät Roosit 1800-luvullakaan noudattaneet romanien tapakulttuurisääntöjä vaan pyrkivät Tapio Heinosen mukaan elämään ”valtaväestön mukaan ja itsensä omalla työllään elättäen ”. Bernhard ei itse ilmeisesti pitänyt ” mustalaiseksi ” nimittämisestä, eikä päästänyt kiertäviä romaneita mailleen leiriytymään. Oman romaniyhteisön tiiviys oli ollut aina Bernhardin ja Ferdinandin sukupolveen saakka avioliittokäytäntöjä myöten lähes ehdotonta. Nimien, ammattitietojen sekä muistitiedon perusteella näyttäisi kuitenkin siltä, että koko seuraava polvi avioitui valtaväestöön kuuluvien kanssa. Tämän jälkeinen seuraava sukupolvi on kokonaisuudessaan luopunut näkyvästä ” mustalaisuudesta ”.
Paikallisesti tunnetun sanonnan mukaan onnistuneissa juhlissa olikin aina oltava ” Feeti ja Roosit, muuten ei tanssat ”.
